Syöpä tarinoituu todeksi

On kulunut kaksi viikkoa edellisestä kivun sävyttämästä tekstistäni.  Juuri nyt olen selkeämmillä vesillä fyysisen kivun kanssa.  Ankarien nivelsärkyjen lisäksi minulle ja perheellemme tuli  vielä samalla viikolla kuumeinen vatsatauti.  Tila tuntui täysin epätodelliselta, painajaismainen putki.  Nyt olen päässyt pahimpien tunnelmien syövereistä pintaan.

Silti.  Ahdistus on ahdistusta on ahdistusta.  Se on kuin kivi rinnan päällä. Tai lintu. Lintu se on on on. Onko se Sylvia Plathin pöllö. Tähän tapaan:
”I am flooted with despair, almost
hysteria, as if I were smothering. As if a
great muscular owl were sitting on my
chest, its talons clenching and
constricting my heart. “

Painon tunne jota ei saa puhumalla pois. Ainakaan ajattelemalla sitä ei pois saa. Minulla on hyvin vähän ajatuksia. Lintu on rakentanut pesänsä rintakehääni. Eikä se ole kaunis lintu. Lintu musta ja painava.

Tunnistan jonkinlaisen uuden vaiheen alkaneen.  Olen ollut tavattoman reipas tähän saakka, kaikissa ison elämänmuutoksen vaiheissa. Reipas ja hyvä tyttö.  Nyt en enää sietäisi tätä tilannetta enää päivääkään. Olen kateellinen ihmisille, jotka saavat puhtaita papereita. Kateellinen olen, minä.  Terveydestä, hyvistä tuloksista.  Tottakai olen myös iloinen jokaisesta parantuneesta tapauksesta. Suon tämän toisille, mutta soisin saman myös itselleni.

Haluan puhtaat paperit. En halua mitään helvetin noduksia kasvamaan keuhkoihini. Ne ovat liian hyvä pesäntekopaikka mustille linnuille.

Tuijotan sitä silmiin. Jos jotain olen oppinut niin tuijottamaan. Pelkoani, kipuani. Poraudun katseellani läpi kauhun ytimeen. Se on ainoa tapa tehdä tuttavuutta liian pimeiden puolien kanssa. Pimeäänkin tottuu ja hämäränäkö kehittyy. Mutta pelko on pelkoa on pelkoa.

Kävin oksentamassa tässä välissä. Näinköhän iskee tauti uudestaan.  Ja toisaalta en voi enää tietää mitä mikäkin oireilu kohdallani on. Onko tämä mahdollista vatsahaavaa, onko refluksiotautia? Näitä kivoja pieniä vaivoja, jotka olen saanut elinkumppanikseni syövän myötä. Vai olenko oikeasti sairas? Syöpäähän ei lasketa, lääkityksen sivuoireita ei lasketa. Niiden edessä en suostu jäämään lepäämään. Vain ja ainoastaan oikeat taudit lasketaan. Kuume, flunssa, vatsatauti.  Oikeat taudit.

Sen haluaisin jättää kertomatta, että menetin jälleen vertaissiskon. Onko se minun menetykseni? Tuskahan on pienillä lapsilla, miehellä, äidillä, isällä, sisaruksilla, ystävillä. On menetys, minulle. Kiinnyn ihmisiin nopeasti, varsinkin näihin Siskoihin minä kiinnyn.  Heistä kolme on lentänyt taivaanrantaan hyvin lyhyen ajan sisällä. Nuoria naisia joiden syöpä eteni aivan liian nopeasti. Samanlaisia taustoja ja tilanteita kuin itselläkin.  Samoihin aikoihin sairastuneita kuin minä.  Nyt kuolleita. Vaikka tämä ei mielestäni ole oikea tauti, on tämä siihen nähden aivan liian tappava.

Kenen kanssa tästä voi oikeasti keskustella? Ei ystävälle soiteta ja kerrota peloista, lisääntyneestä yskästä, verisistä ysköksistä. Ei soiteta. Ei omalle kumppanille enää toistuvasti kerrota ettei oma huoli vaan hellitä, arjen tavallisuudesta ja sujuvuudesta huolimatta. Ei äidille soiteta. Ei veljille.

Miksi? Minulla on ystävät, äiti, veljet joille voisin koska tahansa soittaa. Puoliso jolle puhua.  Tiedän tämän. Mutta en pysty en halua en pysty. On maailman riipaisevimpia asioita kertoa rakkaille ihmisille vaikeita ja epävarmoja asioita. Käsi ei vaan nouse tarttuakseen puhelimeen, käsi ei nouse kohti omaa kumppania. Minä en osaa. Osaa tätä kaikkea minä en. On paljon helpompaa sanoa ”ei huolta” ja "kaikki on hyvin”. "Kaikki on ihan hyvin."

Ei minua saa murehtia. Ei saa, minä kiellän sen. Kiellettyjen listalla.

Lapsille ei kerrota. Heille ei tarvitse. He elävät kaiken joka solullaan. Kun iskee kaikkein pahin yskänkohtaus jolloin äiti yskii ja oksentaa samaan aikaan, ravaa pitkin nurkkia kuin vauhko eläin, ei tiedä tukehtuuko vai selviääkö.  Silloin pieni pienin poika kulkee perässä valkoisin kasvoin: ”Äiti, sua sattuu ihan kauheesti”.  Ei kysy sattuuko. Kun tietää, tietää liian hyvin.  Kohtauksen hellittäessä, äidin maatessa täysin voipuneena vuoteellaan. Poika silittää päätä. Ja nyt kysyy: ”Sattuuko sua äiti vielä?”.

”Ei satu ei. Kaikki on hyvin Rakas. Kaikki on ihan hyvin.”

Kenellekään ei kerrota. Paitsi Siskoille. Eläville ja kuolleille. Pieni pala minua lähtee aina mukaan taivasmatkalle.  

Kenellekään ei kerrota. Paitsi tässä tarinassa. Tästä tarinasta en tiedä onko tämä totta. Koska tämä ei ole oikea tauti.