keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Ihan vaan ajankohtaiset kuulumiset selkään liittyen. Selkärangassa ei ole mitään uutta ihmeellistä tekeillä. Voimakas ja terävä uusi kipu johtuu varmasti jo olemassa olevista metastaaseista. Niissähän on jo sinällään kyllin. Kipua. Yhdelle naiselle. Voin keskustella aiheesta huomenna Radiuksen osastolla. Menen osastolle koska minulle laitetaan huomenna laskimoportti, ja saan myös viikoittaisen syto-hoitoni samalla matkalla.

Ihmeesti helpottaa tieto ettei ole mitään murtumia tai luhistumia selkärangassa. En suinkaan suhtautunut tilanteeseen mitenkään paniikinomaisesti, mutta kyllä ajatus mahdollisesta murtumasta kuitenkin vaikutti arkeeni. Epävarmuus sai varomaan kaikkia mahdollisia ylimääräistä kipua aiheuttavia liikeratoja. Ja kuten meistä varmaan jokainen tietää, kun alkaa varomaan liikkeitään on kehossa koko ajan jännitystila. Mikä puolestaan aiheuttaa vaan lisää kipua. Kierre syntyy helposti.

Nyt voin taas ottaa rennommin kivun kanssa ja ”painaa taas menemään”. Tällä tarkoitan sitä, että en varo liikaa kipua vaan päinvastoin teen niitäkin liikkeitä, jotka myös sattuvat. Koska uskon myös kipupisteiden yli menemiseen, silloin kun se on turvallista. Ja nyt haluan taas ajatella sen olevan turvallista.

Tosin olen joutunut ottamaan koko alkuviikon levon kannalta koska olen jännittänyt mahdollisen flunssan puhkeamista. Oireina on nuha, kurkkukipu sekä lämmön sahaaminen 35,4 -  37,2 akselilla. Lämmön sahaaminen on minulla kyllä myös syövän oire. Tämä ikävä vaiva onkin hetken ollut poissa mutta on nyt palannut takaisin. Jos se juuri nyt on syövän oireilua.

En jaksa nyt kirjoittaa. Teen valmistelut huomista varten. 
Jännittää. Katsotaan huomenna miten ämmän käy. 

ps. kiitän nyt alustavasti, ja paremmalla jaksamisella tarkemmin, minua edellisen tekstin jälkeen auttaneita ihmisiä. KIITOS. Maailmassa vallitseviin hyviin voimiin voi aina luottaa. Me kaikki.  

perjantai 20. helmikuuta 2015

Hyvin väsyneen viikon kuulumiset. Uupumus syvenee. Se iskee aina kolme päivää syto-tiputuksen jälkeen. Nyt kun se iski sunnuntaina niin nukuin tiistai iltapäivään saakka. Sen jälkeen olen pakottanut itseni olemaan hereillä, ja olokin on toki jaksavampi.

Nukkumispäivinä olo on lyijynraskas enkä vaan pysy hereillä. Välillä keikun jossain valveen ja unen rajoilla, tarkistaen ympäristöä. Minähän nimittäin elän ainoana aikuisena lasteni kanssa. Olen elänyt jo pitkään. En ole tästä vaan puhunut, en vielä. Ei ole ollut sen aika. Olen kyllä kirjoittanut kaiken, ja jonain päivänä ehkä julkaisenkin. Tarinan jota ei hevillä uskota. Yhden tarinan lisää, josta olen selviytynyt. 

Niin, ainoana aikuisena olen vastuussa kahdesta pojastani. Siis meidän kodissamme, heillä on myös toinen koti, jossa on kaikki hyvin. Aika vähän tulee kirjoiteltua tavallisesta arjesta, sitähän me elämme kaiken sairauteen liittyvän lisäksi. Tavallista arkea kaikkine taistoineen.

Likapyykkivuoret, kerran viikossa kadonneet käsineet pipot villasukat, tekemättömät läksyt, kulkutaudit, rapaiset eteiset, kaikki haaverit kolhut mustelmat, kasaantuvat laskupinot, alati risaiset polvet, ystävien väliset riidat, jälki-istunnot, aika-tauluongelmat, sormenjäljistä tahmaiset ovenpielet ja ikkunat, reippaasti ylittyvät ruutu-ajat, oksennukset vuoteessa ja vuoteen vierellä, lasten unettomuudet ja painajaiset, kiimaansa huutava kissa joka nytkin tätä kirjoittaessani huutaa koko ajan niin että ajatukseni alkaa pätkimään.

Kaiken tämän keskellä koulusta tulee toive, että voisiko lapseni ruutuaikaa vähentää kotona. Lapsi ei istu oikein päin pulpetissa. Muutenkin se häiritsee. Minä tiedän ettei istu. Ei ole nimittäin koskaan istunut. Ei täällä kotonakaan. Nykyään se sentään istuu jotenkin, ei enää roiku pää alaspäin. Mutta skarpataan, skarpataan lisää. Nyt viimeinkin minusta täytyy tulla äiti, jonka lapset osaavat istua tuolissa!

Tiedän, että lapseni viettävät liikaa aikaa ruudussa, sitähän se kai on, ruutuaikaa. Mitä ne lapset sitten tekisivät kun äiti nukkuu? Mitä sinun lapsesi tekisi? Kaikki neuvot otetaan oikeasti vastaan. Minä olen ainoa aikuinen meidän kodissamme ja teen kaikkeni selviytyäkseni sairauteni kanssa. Minä valvon ja opetan mitä netistä saa katsoa ja mitä ei. Mutta olen täysin rehellinen, olen myös kiitollinen siitä, että tämä kirottu ”lastenvahti” mahdollistaa minulle tarvitsemani levon.

Entäs viesti jossa painokkaasti toivotaan minun voivan laittaa lapsilleni kunnon kotiruokaa. Niiden pierut nimittäin haisevat pahalle, valmisruoalle. Sitä ei kuule mitään voi tehdä salassa näinä päivinä, kaikki tulee päivän valoon. Haju paljastaa. (tämä viesti ei tullut koulusta)

No hyvänen aika, mikäpäs siinä. Laitetaan laitetaan, kunnon ruokaa. Arjen keskellä joka näyttää myös tältä: Toissapäivänä aamuni alkoi siten, että vuoteesta noustessani  selässäni tapahtui jotain. Ottaessani ensimmäisen askeleeni tunsin sellaisen ”paukahtavan” terävän kivun, joka muuttui raastavaksi poltteeksi. Tämä tuntui selkeästi keskellä selkää rintsikkanarun kohdalla, missä minulla on yksi suurimmista kasvaimista. Jokainen askel tuntui hyvin kivuliaalta mutta minun oli määrä lähteä viikkolabroihin. 

Onneksi rakas ystäväni tuli jo ennalta sovitusti mukaani, ja hänen läsnäolonsa voimin selvisin päivän labrakäynnistä. Pahin kipu myös hellitti onneksi aika nopeasti. Soitin tilanteesta Radiukseen ja hoitajan rauhallinen toteamus on, että onhan sieltä voinut jotain myös murtua. Mutta sehän ei ole mitenkään tavatonta tai kummallista. Tämä murtuma- ja romahdusvaara on olemassa. Jos niin tapahtuu niin ”eihän siinä sitten mitään”, sitten vaan on murtuma.

Koska minulle on ohjelmoitu seuraavaan aamuun syto-hoito laittaa hoitaja minulle ylimääräisen lääkärinajan samaan aikaan. Kiirettä ei ole niin kauan kun jalat ja kädet pelaa. Hoitaja toki tarkistaa koenko itse pärjääväni? ”Pärjään minä, ei ole mitää hätää.”

Sitten vaan on murtuma. Tämän ajatuksen voimin jatkan tavallista päivääni. Illan yritän huilata mahdollisimman paljon. Vaikka selkärangan murtumat voivatkin olla hyvin arkipäiväisiä, niin minulle ne eivät vielä sitä ole. Ei edes pelkkä ajatus niistä. Makaan vuoteella: check kädet pelaa, check jalat pelaa.

Yritän nukkua. Ei tule uni vaikka väsymys lähes pyörryttää. Mitä lapset tekevät? Ovat ruudussa. Musta varis laskeutuu rinnan päälle. Nousen ylös. Minun täytyy laittaa niille edes kunnon ruokaa. Mutta ruoka on tällä kertaa jauhelihakastiketta valmiskastikepurkista ja täysjyväspaghettia. Varis työntää kyntensä esiin. Kesken ruoanlaiton minua alkaa ahdistamaan niin paljon, että kaapista toljottava snickers-patukka saa minusta otteen. Laitan sen kolmeen osaan. Siinä me sitten istutaan kaikki, syödään valmispastakastiketta ja jälkiruoaksi suklaata. (jos joku olisi kärpäsenä katossa niin ehkä hän kiinnittäisi huomiota tuohon äitiin joka kovasti yrittää istua kunnolla mutta aikansa yritettyään vetää toisen jalan takapuolen alle ja ottaa toisesta jalasta kiinni nostaen varpaat tuolille. Aaah, paljon parempi!)

Varis upottaa kyntensä syvälle rintaani. Raapii. Miksi sillä on niin polttavat silmät?

Illalla vuoteeseen käytäessä ei pienin pojista saa unta. Haluaa keskustella sairaudesta, ja kuolemasta. Kertoo omista painajaisistaan ja unissa olevista hirviöistä. Jutellaan pitkään ja juttelun myötä lapsen käsitys omasta unesta muuttuu. Ei se unessa pelottava hirviö olekaan vihainen vaan se onkin surullinen. 

Poika haluaa myös taas kertaalleen käydä läpi oikeaa tapahtumaa lähiajoilta. Olin antanut hänelle vähän huonot ohjeet siitä missä tavataan koulun jälkeen ja minulta oli kännykästä akku loppunut. Hän ei löytänyt minua ja oli hätääntynyt ihan valtavasti. Tätä me käymme läpi uudestaan ja uudestaan. 

Aina löytyy enemmän sanoja: ”Minulle tuli ihan hirveä suru kun etsin sinua joka paikasta ja joka kaupasta. Enkä minä löytänyt sieltä ketään, joka näyttäisi sinulta.” 

Viimein poika nukahtaa kun ollaan juteltu kaksi tuntia. (ja kyllä, minun lapseni puhuvat hyvin usein kirjakieltä). Itse jään hiljaa makaamaan. Varikseni kanssa.

Voisinko kuitenkin huokaista helpotuksesta? Lapseni suurin tragedia ei olekaan se, että jonain päivänä hän ehkä oikeasti harhailee väkijoukossa. Eikä enää koskaan löydä ketään. Joka näyttää minulta.

Lapseni on kadotettu koska eilenkin se pelasi ainakin kolme tuntia Pudding Poppia, välillä katseli hauskoja kissakuvia.  Se ei osaa istua oikein. Ja sen pierutkin haisee pahalle.  

torstai 12. helmikuuta 2015

Seitsemäs hoitokerta takana. Seitsemän on jotenkin kaunis sana, ja se on aina ollut myös lempinumeroni. Onneksi olen tänääkin saanut kerätä hyviä muistoja menneisyyden vilja-aittaan. Niin, menneisyyttähän rakennetaan koko ajan.

Nyt ja nyt ja nyt.
Siksi on ratkaisevan tärkeää mitä me meille annetuilla hetkillämme teemme. 

Elämän kultahippuja oli tänään yhteinen lounas rakkaan ystävän kanssa. Ja se kun kanyyli saatiin lääkehoidossa asennettua ensimmäisellä yrittämällä. Viime viikolla neula saatiin suoneen vasta neljännellä pistämisellä. Korjaan, kyllähän se neula saatiin suoneen jokaisella yrittämällä, mutta vasta neljännellä kerralla saatiin osuma suoneen, joka suostui yhteistyöhön. Kolme ensimmäistä meni puhki ja tämähän tarkoittaa sitä, että silloin suoni myös aina arpeutuu.

Huonojen suonieni vuoksi tulen nyt saamaan laskimoportin. Ensi viikko menee vielä tiputushoidolla mutta sitä seuraavalla on portin asentaminen. Se tapahtuu kirurgisena toimenpiteenä leikkaussalissa. Ei nukutuksessa, mutta leikkaussalissa koska operaatio pitää tehdä steriileissä olosuhteissa.

Olen todella iloinen kun viikoittainen suonien metsästäminen jää kohdallani pois. Samalla olen sopivalla tavalla huolestunut laskimoportin laiton onnistumisesta ja sen toimivuudesta. Olen nimittäin kuullut huonoja kokemuksia porteista, ja tästä on hyvin avoimesti puhunut Radiuksen hoitajakin. Laskimoportti ei ole mikään oikotie onneen. Toimiessaan se on loistava apu mutta porttien mukanaan tuomat ongelmatkin voivat olla mittavia. Ja onhan vierasesine elimistössä aina vierasesine elimistössä. Tässä tapauksessa portti myös bakteereille.

En ole kuitenkaan liian huolissani. Huoli ei ole nyt oikea sana. Enkä kyllä tiedä mikä se oikea sana on.

Tänä kauniiden muistojen päivänä olen myös saanut kokea sitä toista puolta elämässä. Hyvin harvoin koen toisten ihmisten puheet raskaina. Mutta tänään laskeutui viiltävä raskaus sydämeeni ihmisten jonkinlaisen ”ajattelemattomuuden” takia (ehkä sille on joku muukin sana kuin ajattelemattomuus, mutta olkoon).

Aiheena on asioiden peruuntuminen elämässä. Sain tänään kokea hetken, jossa itse murehdin mahdollisen operaation aiheuttamia komplikaatioita (lue: pelkäsin ihan hetkellisesti oikeasti pahimmassa tapauksessa menehtyväni) ja samaan aikaan, samassa hetkessä oli toisella ihmisellä suurimpana huolen aiheena mahdollisten omien vapaa-ajan menojen peruuntuminen.  

Vaikka tämä hetki olikin itselle todellinen ”pajavasaralla päähän”  -kokemus, niin en omalla tavallani voi olla olematta kiitollinen tästäkin menneisyyteeni ikuisesti painuvasta tilanteesta. Joka päivä oppii suhteellisuudesta jotain. Eniten suhteettomuuksista.

Mitä ihmiset joutuvat peruuttamaan elämässään? Ja miksi?

Etelän matkoja? Leffailtoja? Netistä tilattuja heräteostoja? Lähes sovittuja autokauppoja? Jo maksettuja jumppatunteja? Ei vielä maksettuja jumppatunteja? Salaisia tapaamisia nettisuhteen kanssa? Kauan odotettua lempibändin keikkaa?

Miksi? Kun ei ole rahaa? Tai ei ole vapaata? Jos on rahaa ja vapaata, ei ole ihmistä tai on liikaa hoidettavia ihmisiä. 

Ihmiset joutuvat perumaan asioita joka päivä. Mutta onko se joutumista? Asioiden perumiseen liittyy yleensä  myös monimuotoisia ihmisten ja asioiden verkostoja. Eli niin kauan kun on jotain peruutettavaa, on myös elämää.

Niin kauan on elämää. 
Mutta.
Aivan liian monelta on peruttu enemmänkin kuin kaikki tulevan vuoden kisssanristiäiset. 

Ja minä antaisin mitä vaan saadakseni monta peruuntuneista menoista ja menetyistä arjen asioista koostuvaa päivää.  

mitä vaan mitä vaan
mitä vaan mitä vaan

ettei olisi koko koko loppuelämä peruttu. 

tiistai 3. helmikuuta 2015

Tulihan se soitto Radiuksesta. 

Tässä kohtaa haluan hieman kyseenalaistaa teknologian ylivaltaa kaikissa hoitokontakteissa. Tarkoitan siis Radiukseenkin tullutta automaattista ilmoittautumista sekä automaattisia puhelinvastaajia kaikissa palveluissa. Soitin tänään ensimmäistä kertaa lääkehoidon numeroon, johon on siis oikeus soittaa silloin kun on sytostaattihoidot päällä. Tämän pitäisi olla varma tapa saada yhteys sairaalaan. Varmapa hyvinkin. 

Edellisellä kierroksella vuonna 2012 puhelimeen vastasi aina ihminen.
I H M I N E N. Nykyään vastaa automaatti: "Jos asiasi koskee ajanvarausta, valitse 1. Jos asiasi koskee vointia valitse 2".... Yes, ei tarvitse pidemmälle kuunnella. Valitsen numeron 2. Mekaaninen ääni kuitenkin jatkaa: "Ole hyvä ja näppäile puhelinnumerosi suuntanumero mukaan lukien, sen jälkeen paina ruutunäppäintä". No näppäillään näppäillään! 


Jään odottamaan. Valitsinkohan kuitenkaan oikeaa linjaa? Näppäilinkö puhelinnumeron ihan varmasti kunnolla? Entä jos avun tarpeessa oleva ihminen on niin huonossa kunnossa ettei ohjeiden kuuntelusta tule mitään? Kenet hän silloin saa kiinni? 

Toinen minua puistattava systeemi on Radiukseenkin tullut automaattinen ilmoittautuminen. Uusien asiakkaidenkin pitää osata, mahdollisesti syvässä kriisissä, ilmoittautua ensikäynnillään automaatilla. Minä sain vielä nauttia siitä palvelusta, että oli ihminen vastassa kun ensimmäisen kerran astuin Radiuksen kynnyksen yli. Muistan tämän hetken aina, ja muistan ihmisen ilmoittautumisessa. Muistan hänen kampauksensa ja äänensä. Katseensa. 

Ei jää ihminen mieleen enää, ei. Olisi todella kiinnostavaa tietää onko nämä nykyiset systeemit oikeasti jotenkin tehokkaita, tuottavatko ne tärkeimmän käyttäjän (=potilaan) kannalta parempia tuloksia? Helpottavatko sairaalan työntekijöiden työtä oleellisesti? Säästyykö rahaa ja mihin se säästynyt raha käytetään? 

Tiedättekö mitä? Minulla on selvästi hyvin hankala olo, koska minulla on näin kova puhumisen tarve. Ei minun tästä pitänyt lainkaan kirjoittaa. Jouduin sivuraiteille. Mitä olen nyt myös itseni kanssa. 

Elämäntuskaputkessa olen.

Niin tuli siis se soitto Radiuksesta. Hoitajan mukaan epirubisiinista ei pitäisi tulla vatsaoireita. Hän kuitenkin kirjasi oireeni ylös, koska tilanne täytyy tietenkin huomioida perjantaisen tiputus-hoitoni kannalta.

Voin siis olla suhteellisen luottavaisin mielin, minulla voi olla oikea tauti. Elämäntuskaputki puhuu myös sen puolesta. Reagoin aina hyvin voimakkaasti ja psyykkisesti kaikenlaiseen flunssaoireiluun. Ahdistun syvästi, kaikki tuntuu hyvin tuskaiselta mielessäni. Näen hirvittäviä painajaisia jos nukahdan hetkeksikään. Maailmani on musta mustempi. 

Olen levoton. Kuten nyt tätä kirjoittaessani. Ajatukseni poukkoilevat. Kaikki äänet sattuu. Minulla on kylmä kuuma kylmä. Ette tiedä miltä tuntuu kun on kylmä ja kuuma tismalleen samaan aikaan. Minulla on alati kylmä kuuma samassa hetkessä sekuntissa. 

Näinä hetkinä en jaksa katsoa tulevaan. Pystyn kuitenkin kurottautumaan kohti maailmaa koska pystyn kirjoittamaan. Juuri nyt. Sinulle. 

En jaksa katsoa tulevaa mutta iloitsen menneestä. Elämässä on ollut paljon hyvää lähiviikkoina. Yhtenä merkittävänä muistona haluan nyt tähänkin taltioida "Together We Are Stronger" tilaisuuden Yhdysvaltain suurlähetystössä päivämäärällä 23.1. Minulla oli kunnia saada osallistua tähän erityisen lämminhenkiseen tilaisuuteen, jonka luonteen kuvaa hyvin Terhokodin johtaja Juha Hänninen blogitekstissään: http://www.terho.fi/Blogi/86

Elämänvoimalliseksi muistoksi taltioitui myös muutama valokuva itsestäni uuden ilmeen kanssa.




Tämän naisen saan pian takaisin! Kaikista nujertavista voimista huolimatta. Ei mitään hätää, varsinkin kun olen saanut tutustua näihin totisiin naisiin. Syöpämuijat Rules! 




Näinä sakeina mustina hetkinä minun tulevaisuuteni siis kätkeytyy jo elettyihin hetkiin. Niiden kautta mieleeni piirtyy aavistus tulevaisuudenkin
mahdollisuuksista. Olen ollut tuo onnellinen hymyilevä nainen ihan hetki sitten. Ja tulen vielä olemaan.

Minulla on tehtävä. Elämäntuskaputkessakin.  

ps. Ihan alunperin minun piti tulla kirjoittamaan vain ainoastaan tämä: Havahduin vähän aikaa sitten siihen, että blogini kommentit eivät tule tänne suoraan vaan olen laittanut päälle asetuksen, että minun pitää ensin hyväksyä ne. Olen nyt tänään hyväksynyt kommentteja mutta en kaikkia. En laittanut tänne julkisesti viestejä, joiden ajattelin olevan kirjoittajan kannalta liian henkilökohtaisia ja tunnistettavia. Tämän tein ainoastaan kirjoittajan parasta ajatellen. Oli hieman vaikeakin tietää, että onko tekstit tarkoitettu julkisiksi vai eivät. Toivottavasti olet toiminut oikein kaikkia kohtaan. Tästä lähtien hyväksyn kommentteja, koska onhan myös kommenttien lukeminen osa blogia. Jos haluat kirjoittaa mutta et halua sitä julkaistavaksi, voit vaikka mainita tästä tekstissäsi. 
Huojun nyt kolmatta päivää vaihtelevien ja tuskaisten oireiden reunoilla. Vatsa on pahimmillaan lamaavan kipeä ja lyijynraskas väsymys ottaa vallan. Olenko oikeasti sairas, vai onko tämä kaikki vaan syöpää ja sen sivuoireita?

Tämä on kysymys, jonka olen esittänyt itselleni lukemattomia kertoja viimeisten vuosien varrella. Jos on flunssa tai vatsatauti niin silloin ollaan oikeasti sairaita. Silloin levätään ja jäädään töistä kotiin. On lupa nukkua ja toipua vaan. On lupa ottaa vastaan lastenhoitoapua. On lupa olla heikko.

Mutta kun on syövän tai hoitojen aiheuttamia oireita, silloin ei ole oikeasti sairas. Silloin pitää jaksaa, ei ole syytä jäädä vuoteeseen. Silloin porskutetaan vaan. Ja jos on vähääkään epäselvää kummasta oireilusta on kyse, niin herkemmin kallistun syövän puoleen. Tämä johtaa tietenkin siihen, että oikeastaan minkäänlaisen oireilun takia ei ole ”lupaa” jäädä täysin vuoteen omaksi.

Tämä kaikki on siis täysin minun omaa ajattelua. Kukaan muu ei minulta tätä vaadi. Enkä minä vaadi tätä keneltäkään muulta kohtalotoverilta, itseltäni ainoastaan.

Mutta miksi? Miksi olen näin ankara itseäni kohtaan?

Ensinnäkin, minulla on koko ajan niin paljon kipua ja kaikenlaista vaivaa, että jos kuuntelisin jokaista kroppani vinkaisua en muuta saisi tehdäkään. Siksi haluan painaa kaikki vähääkään joutavilta tuntuvat oireet maton alle. En voi elää niiden ehdoilla. En voi enkä halua.

Toisekseen, kaikkien uusien käänteiden jälkeenkin ajattelen hyvin sitkeästi olevani terve. Minä kirjaimellisesti ajattelen ettei syöpä ole ”oikea tauti”. Sen sijaan flunssa ja vatsatauti ovat. 

Kolmanneksi on oikeasti lähes mahdotonta erottaa mikä itsellä kulloinkin on. Minullahan on esimerkiksi kroonisena olotilana jatkuva korkean kuumeen tunne (arvelen tämän johtuvan luuytimen tilasta). Tämä olotila on fysiologinen tosiasia itselleni, vaikka mitattavaa kuumetta ei olisikaan. Mutta tuntemus on täysin sama kuin korkeassa kuumeessa on. Ja tämän kanssa elän päivittäin, se on osa elämääni. Minun on vaan jaksettava elää sen kanssa, on toimittava normaalisti vaikka yleensä ihmiset eivät kuumeessa jaksa toimia. Mikä olisi toinen vaihtoehto? Kerro se.

Niin. Ei sitä toista vaihtoehtoa ole olemassakaan.

Ja nyt minä taas huojun rajalla. Ja kyllä! Kyllä olen ankarakin, vaikka elämässä lempeyden puolesta puhunkin. Tietynlainen kovuus voi olla myös keino selviytyä. 

On kuitenkin eri asia olla kova kuin luja. 

Rehellisyyden nimissä en aina tiedä kumpaa olen. Sen tiedän, että nyt toivon kovasti olevani oikeasti flunssasairas. Ja odottelen parhaillaan soittoa Radiuksen lääkehoidosta. Tosin tiedän ettei hoitajilla mitään kristallipalloa ole. Haluaisin vaan tietää, että onko teoriassa mahdollista saada näin pahoja oireita epirubisiini-hoidosta. Jos se on mahdollista, ja sytostaatti-hoidot alkavat tuottamaan minulle näin vaikeita oireita, näyttää tuleva puolen vuoden hoitojakso hyvin julmalta. 

On eri asia olla julma kuin kova.

Ja ehkä siksi minä olen toisinaan kova - koska taistelen julmuutta vastaan.