perjantai 28. elokuuta 2015

”Toisen kerran tullessani ovat autot halvaantuneet ja sähkötolpissa kasvaa
kuusamaa. Lapset seisovat rullalautojen päällä paljaina ja katsovat kuivaa
otsaani: lasken pääni kipuliinaan ja kysyn miksi et puhu ja miksi olet
pukeutunut noin. Lasken päätä kynnykselle kynnys on surusta tehty ja
lähdöt ovat maalit repineet, ovi tarvitsisi sulkeutuakseen sähköä ja
itkuakaan ei tehdä oikein
pitäisi pyytää anteeksi pirtiltä, ikoninurkalta, uunilta ja ikkunalta. Et ole
             loukannut
maisemaa etkä tuulia, miksi sen pitää mennä näin
että maa tulee reheväksi itkusta eikä ilosta, minä kannan itkua kuin lasta
se turvottaa vatsani kuvottavaksi ja piirtää pilville silmät.
On kolme tapaa kuolla, unohtaminen, unohdetuksi tuleminen ja pyhäksi
           julistaminen
eikä mitään tapaa elää kun se on tapahtumaisillaan
kun joku puetaan valkoiseen, syntysiin lähtöön ja suudellaan vielä kerta,
katsotaan kaikki uusintana: tämä on tällainen kesä, muistelma, loppuarviointi,
et saa puhdasta paperia niihin on kirjoitettu valkosoluarvot ja synnit
niihin on kirjoitettu piha joka odottaa sinun liikahtavan" 
                                                             
Satu Lepistö / Pohjoinen

Olen kantanut itkua kokonaisen kuukauden. Itku patoutuu poskipäihin, nieluun, vatsaan. Sairastuttaa kun ei löydä reittiä ulos. Minä en osaa.
Uida riittävän hyvin. En tiedä mihin turvaisin. Padon murtautuessa.

Kuin lasta.

Lasta olen osannut kantaa. Kokonaista kolme kertaa. Siinä minä olin mielestäni hyvä. Omalla hauraalla tavallani olen edelleenkin.
Kukapa ei olisi – äiti.

Ja kun tulee juuri äitinä satutetuksi. Ei se tunnu pientä kuolemaa kummallisemmalta. Sitä niin naivisti ajattelee, että me ihmiset ymmärtäisimme kohdella toisiamme hyvin.
Koska jokainen meistä voi elää oman elämänsä viimeistä päivää.

nyt ja nyt ja nyt

Mutta ei tämä ketään eikä mitään keneltäkään suojele. Me emme kohtele toisiamme hyvin.
Tämän huomaa tuntee kantaa. Kun uskaltaa olla valon lähellä, ja näkökyky kirkastuu. Liian kirkkaaksi.

Rukoilen rakkaudellisen ihmisyyden suojelevia voimia kaikille.
Etenkin heille. 
Jotka eivät saa puhdasta paperia. 

   
Kuva: Iina Jussila

Suosittelen myös Timo Purjon kirjaa
"Kärsimys ja kuolema elämän tarkoituksen kirkastajana":

perjantai 14. elokuuta 2015

Olen valvonut melkein kokonaisen viikon. Tietenkään ihminen ei voi valvoa montaa päivää ihan taukoamatta. Väkisinhän sitä käy lyhyessä unessa aika ajoin. Putoaa hetkellisesti uneen herätäkseen saman tien kuristumisen tunteeseen. Tänään perjantaina nukuin ensimmäistä kertaa kuuteen päivään melkein neljä tuntia putkeen. Se tuntui ehkä tyhjää paremmalta.

Miksi valvon? Minulta katosi uni viime viikonloppuna maailman rakkaimman kuopuspoikani syntymäpäiviin liittyen. Syntymäpäiväjuhlat ovat aina olleet hyvin merkityksellisiä ja isoja asioita minulle. Meillä on puhuttu viimeiset kymmenen vuotta ”perhesynttäreistä”. Niissä hetkissä on minulle paljon pyhyyden tuntua, vaikka en sitä mitenkään korosta tai näytäkään.

Koska syntyminen on pyhää. Minun ihmeellisiä lapsia ei olisi olemassakaan ilman syntymän ihmettä. Heitä ei olisi olemassa ilman vanhempia. Ilman, että heitä on rakastettu valtavasti jo ennen omaa maailmassa olemistaan.

On toivottu. Odotettu. Kannettu. Synnytetty. Otettu vastaan.
Katsottu -  Rakastettu.

Tänä vuonna järjestetyt juhlat olivat elämäni raskaimmat. Sinällään päivä oli täynnä iloa ja lämpöä. Kohtaamisia. Lasten naurua.

Miksi siis raskasta? Olen tehnyt itseni kanssa monta vuotta sisäistä työtä käsitellen sitä, että lapseni tulevat jonain päivänä kiintymään uuteen ihmiseen. Tämä on hieno asia. Asia, jota haluan sydämeni pohjasta. Olen tästä kirjoittanut aikaisemminkin korostaen useasti sitä, että annan lapsilleni luvan liittyä muihin aikuisiin. 

Minulla ei ole ongelmaa hyväksyä sitä, että lapseni kiintyvät tai jopa rakastuvat uusiin aikuisiin. Haluan heidän elämäänsä empaattisia, kohtaavia, kannattelevia aikuisia. Aikuisia, joiden katseessa on hyvä levätä. Hyvä kasvaa ja oppia arvostamaan itseä.

Oppia muistamaan, mistä on tullut. Oppia uskaltamaan, minne onkin menossa.

Minä en ole osannut viime aikoina ilmaista itseäni riittävän hyvin. Siksi minut on kuultu niin etten hyväksyisi uusia asioita tai muutoksia lasteni elämään.

Tiedättekö mitä? Kaikkea en hyväksykään.

Minä en hyväksy sitä, että ehkä ensi vuonna tähän aikaan, en enää käy pitkiä iltakeskusteluja lapseni kanssa siitä millaisen kakun hän juhliinsa haluaa. En näe jännityksestä ja innosta tihiseviä silmiä kun hän yrittää kerta toisensa jälkeen udella mitä tänä vuonna lahjaksi minulta saakaan.

Minä en hyväksy sitä, että en ehkä ensi vuonna olekaan laulamassa syntymäpäivälaulua hänelle. (mitä en muuten laulanut tänäkään vuonna koska en itkuisuudeltani pystynyt).

Minä en hyväksy sitä, etten tiedä saanko enää jakaa riemua lahjapapereiden avaamisesta. En leikkaa kakkua lautaselle. En kuule iloista naurua pitkin taloa ja pihaa.

Minun on hyvin vaikea hyväksyä sitä, etten voi onnellisena ja ylpeänä äitinä iloita kaikista perhesynttäreiden vieraista. En voi tuntea sitä, kuinka pitkän tauon jälkeen on kohtaamisessa ja katseessa lämpöä.

Jos, minua, ei, ole.

Minä hyväksyn sen, että lapsieni elämään tulee uusia kannattelevia aikuisia. Minä toivon sitä. Minä vaadin sitä. Minä vaadin, että minun lasteni elämään tulee juuri yksi tietty ainutkertainen ihmeellinen turvallinen ihminen. Ei yhtään kuka tahansa. Ei todellakaan kuka tahansa. 

Silti minun on käsittämättömän hirvittävän vaikeaa hyväksyä sitä, että minä en ole se, joka kestää ensimmäiset finnit ja äänenmurrokset. Pelkää sydänsyrjällään kun kauan haaveillun kevarin perävalot loittonevat pihasta. Syynää ja tarkalla silmällä katsoo ensimmäiset tyttöystävät. Järjestää rippijuhlat. (eikä silloinkaan kirkossa laula kun ei itkuisuudeltaan pysty).

Minä hyväksyn, että elämässä tapahtuu nopeitakin muutoksia. Siihen minua on valmennettu viimeiset kolme vuotta.

Joka toista minusta luulee hän ei kuule. Ei minua kuule.

Ja minä haluaisin hyväksyä sen. Kuinka naurusta tuikkivan, pisamaposkisen poikani tulevaa omaa lasta pitää sylissään ihan joku toinen kuin minä.

Minä haluaisin.

On silti kaksi täysin eri asiaa olla hyväksymättä uusia ihmisiä. Kuin hyväksyä mistä nyt kirjoitan. 

Minä kuitenkin.
Haluaisin haluaisin haluaisin.

Eikö se riitä. 

Jos en osaa riittävän nopeasti. 
Heittäkää ensimmäinen kivi.

tiistai 4. elokuuta 2015

Ohimoissa jyskyttää. Kuumuus (josta ei kyllä saa sanoa poikkipuolista sanaa kun on ollut niin katala kesä vaikka minä kyllä olen nauttinut joka hetkestä). Lomien lopun häämöttäminen (jota totta puhuen odotan odotan odotan). Kaikki sisääni kertyneet sanat (joista haluaisin nyt sieluni kyllyydestä kirjoittaa vaan pahaa pelkään etten osaa).

Minulla ja meillä on ollut hieno kesä. Erityisen hieno kesä. Hienoista hienoin kesä. Sytostaattihoitojen päättymisen jälkeen olen jaksanut olla lasten kanssa täysillä. Omituinen sana minun makuuni, silti sanon: täysillä. Olen ollut niin onnellinen kun jäin henkiin. Olen tässä. Saan katsoa lapsiani. Saan tuntea heidän elämän voimansa. Kuulla heidän äänensä. Naurun. Ja kaikki tuhat tarinaa ja kysymystä. Minä saan.

Kesä on ollut. (mainitsinko ja sanan hieno). Tänään oli ensimmäinen paluu arkeen kun minulla oli varattu aika viranomaistaholle. Hoitamaan omia asioitani. Istuessani vastaanotolla tuolille kuulin kysymyksen: ”Miten sinä jaksat nyt?”. Miten minä jaksan nyt? Sisältäni vapautui iso itku. Istuin ja itkin. Itkin itkemistäni.

Onnesta. Olen saanut viettää rakkauden ja hyvän mielen kesän läheisieni kanssa.
Ilosta. Viimeksi tänään aamulla sain herätä hyvän tuuliseen puheen pulinaan ja nauruun.
Kiitollisuudesta. Olen jaksanut paljon kaikesta kivusta ja päivittäisistä oireista huolimatta.
Surusta. Oliko tämän minun viimeinen kesäni?

Tämän kysymyksen esitin tänään myös minua vastaanottavalle ihmiselle. Entä jos minä en enää näe yhtään uutta kesää?

Eikä sillä kesällä niin väliä ole. Tämäkin kesä on kai yleisen mittapuun mukaan ollut ihan perseestä. Minulle se oli täysin ainutlaatuinen. Koska kesäni muodostui minun rakkaista ihmisistä. Oikea kysymys siis kuuluisi: ”Entä jos en enää näe yhtään ketään näistä läheisistäni?”. 

Ei siihen kukaan osaa vastata mitään. Ei edes vastaanottovirkailija. Tavallisena tiistaipäivänä vuonna 2015.